Oman puutarhan tulppaanit eivät ole vielä kukassa, niitä saa hetken vielä odottaa. Sen sijaan kirja on vihdoin ilmestynyt ja matkalla tilaajille. Kiitän kärsivällisyystänne. Posti ei ole tähän mennessä hukannut vielä ainuttakaan lähettämääni kirjaa, joten kyllä ne saapuvat viimeistään ensi viikolla. En muistanutkaan, mutta tämä on siis jo toinen puutarhatrilogiani, tosin kustantaja on vaihtunut ja mukaan tullut kuvitusta. (Niitä ei ekassa trilogiassa ollut.)
Pari lämmintä päivän saivat aikaan puuhamyrskyn: nukkumaan ei malta mennä. Vaikka yhä on kyllä lunta tontin pohjoiskolkalla ja maa paikoin jäässä, järvi sen sijaan jo soutu- ja uintikunnossa. Avotulen ja nuotioiden teko kuuluu olevan kiellettyä, mutta tuttuun tapaan tuikkasin pienen roihun koristeheinikkoon. (Älkää kertoko Pelastuslaitokselle.) Savua tuli niin vähän, että tuskin se mihinkään kantautui.
Ensimmäiset kukkijat eli krookukset (Crocus) ja imikät (Pulmonaria) nousevat jo karikkeen seasta. Näihin ensikukkijoiden penkkeihin ei uskalla koskea millään työkalulla saati kulottaa. Osa esikoistakin on jo ilmaantunut, ja esikkoparaatia riittää sitten kesäkuuhun saakka. Yhdessä paikassa oli perintökurjenmiekka (Iris siberica) päässyt kasvamaan kerroksittain niin, että paikoitellen juurakkoja luikerteli neljässä kerroksessa. Se tarkoittaa myös sitä, ettei sellainen perenna jaksa kukkia. Juurakko piti kaivaa, pätkiä ja irrottaa, ja tuloksena on noin sata uutta alkua. Lahjoitin jo yhden kassillisen pois, ja loputkin saa hakea.
Veivasin risuja hakettimeen ja sain saaliiksi kymmenkunta Ikean kassillista. Sitten naapuri kertoi yhden lastauspaikan, josta saa hakea männynkuorihaketta - ovat siellä odottamassa maatumista. Sinne siis. Ja kun tähän yhdistää hevoslannan roudaamisen ja kompostien eli tekeytymään laitettujen ja jo tekeytyneiden kanssa peuhaamisen, niin ihan kiitettävästi on riittänyt tekemistä. Aamuvarhaisesta iltakymmeneen saa suhata työhaalareissa. En kaipaa toimistohommiin.
Valeunikkokylvökset (Meconopsis) ovat voimissaan, eikä näin karvaisia taimilapsia muita pahemmin olekaan. Mukana on kuutta eri lajiketta, mutta kukinnasta en vielä uskalla haaveilla. Kuva on suttuinen, mutta huomaatte kyllä valeunikoille ominaisen olemuksen.
Pitkään paikallaan kasvanut alppikärhö (Clematis alpina) on kyllä hillittömän ruma hökötys ennen kuin se alkaa työntää lehtiä ja kukkasia. Köynnös on kuin sotkuinen kalaverkko, tai tässä tapauksessa kokoa on useamman verkon verran. Kukkiessaan se on sinivalkoinen eli mukana on kahta eri lajiketta. Tämä risukasa on haudannut alleen jo yhden katajan ja hortensian, eikä sitä oikein henno pätkiä mistään kohtaa. Sen elinvoima on sitä luokkaa, että joka vuosi köynnös etenee ja laskin eilen että se vie tilaa noin kolme neliötä. Viime kesänä otin siitä taivukkaita, ja pian saa katkaista napanuoran eli saa kymmenkunta uutta kärhöä. Neljä vuotta sitten irrotetut poikaset ovat nekin jo melkoisia häkkyröitä. Mutta tasan ei käy nallekarkit kärhöilläkään, sillä kaikki isokukkaiset eli jalot tapaukset ovat yhtä lukuun ottamatta menehtyneet.
* * *
Jos ei meillä ole vielä kukkaloistoa, niin Arizonassa kukkivat kaktukset. Kirjeenvaihtoystäväni Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss lähetti sieltä muutamia kuvia. (Ja hänen luvallaan näitä julkaisen. Kiitos, Kirsille.) Mitä vähään tyytyviä jalokiviä! Aika pitkä on matka omilla kaktuksillani tähän vaiheeseen. Mutta kesäksi voi ne kuitenkin viedä ulos ja vaikka omat piikikkäät ja siemenestä istutetut tapaukset eivät kasva kovin vilkkaasti, niin parissa vuodessa on saavutettu jo mantelin tai vähintään maapähkinän koko.
Comments