Jos luulette otsikon perusteella tulleenne viinisivuille, olen pahoillani. Meille puutarhureille valkkari tarkoittaa valeunikkoa. Hörps ja kippis! Valeunikoiden (Meconopsis) aiheuttamaa mielentilaa on vaikea selittää, mutta se on eräänlainen Stendalin syndrooman vastine puutarhapuolella eli valkkarisyndrooma.
Valeunikoista sinivaleunikko (Meconopsis grandis) on juuri se ihanuus, jota Vita Sackville West kaipaili ja jonka kanssa Eleanor Perenyi tuskastui. He olivat saaneet valkkaridiagnoosin ilman muuta. Jälkimmäinen kirjoitti Green Thoughtissa olevansa ikionnellinen, jos edes onnistuisi näkemään ko. perennan jossain. Lajikkeita on kymmeniä, ja väri voi olla esimerkiksi pinkki, karmiininpunainen, valkoinen, lila tai hennonsininen. Ainoa Euroopassa kasvava keltainen valeunikko on keltainen Meconopsis cambrica, mutta sen maine ei ole kummoinen. (Aasialaiset keltaiset valkkarit ovat taas toinen juttu.)
Eli jos valeunikon saa siemenestä kukkaan, voi vihertumppu onnitella itseään. (Minä riemuitsin niin, että laitoin kotipihan unikon yhden kirjani kanteen.) Toisin kuin yksivuotisten unikoiden parissa, valkkareiden kasvatukseen pitää perehtyä vähän enemmän. Ja jos ei onnistu, niin tarhuri ei saa soimata itseään, sillä syy on aika usein siemenissä. Ne nimittäin menettävät itävyytensä aika pian, ja netistä voi saada mitä tahansa. Kuivuutta ja kuumuutta kasvi inhoaa, mutta toisaalta sen lehtiruusuke ei saa talvehtia missään lätäkössä.
Uuden kasvihuoneen oven väri valittu sinisen valeunikon mukaan, mitä ei värihaitarista ihan sellaisenaan löydä. Wernerin kuuluisasta Nomenclature of Colours sinivaleunikko puuttuu kokonaan, koska kirjan julkaisun aikaan kasvia ei vielä tunnettu. (Novalis tosin kirjoitti mystisistä sinisistä kukista.) Aika lähelle valeunikon sinistä kirjassa päästään katkerolla (Gentiana, lajiketta ei ole mainittu), jonka azurinsiniseen lisätään vähän preussinsinistä - tätä väriä harvoin tapaa muissa kasveissa.
Vuonna 1922 vuorikiipeilijä George Leigh Mallory kirjoitti hurmaantuneena vaimolleen sinisistä, aivan ihmeellisistä kukkasista - viiden kilometrin korkeudessa. Hän kuvaili piikkivaleunikoita (M. horridula), ja niiden värien runsautta: valkeita, sinisiä, pinkkejä ja jopa keltaisia. (Tätä viimeistä on epäilty.) Mount Everest jäi mieheltä valloittamatta, ja pari vuotta myöhemmin hän menehtyi. Ehkä valeunikot olivat hänen viimeinen näkynsä tästä maailmasta.
Kanadalainen Bill Terry (1935-2019) hurahti unikoihin niin, että kukkasten teemailloissa ja valeunikkoklubin tilaisuuksissa hän värjäsi hiuksensakin siniseksi. Hänen pihallaan lähellä Vancouveria oli Amerikan mantereen laajin valeunikkovalikoima, ja mies kirjoitti aihepiiristä useamman kirjan. 50 vuotta rakkautta valkkareihin on pitkä aika, mutta kaikkien noin 50 valeunikkolajikkeen kanssa ei hänkään onnistunut. Niitä harvinaisempia lajikkeita (tai siemeniä) saa muuten vain alan harrastajilta, joten hard coreksi tämäkin harrastus aika pian muuttuu. (Terry oli ja on siitä pelottavan hyvä esimerkki.)
Plant huntereista on monta tarinaa, ja Frank Kingdon-Ward 1885-1958) kirjoitti niitä läjäpäin itsekin. Hän teki 24 pitkää ja vaivalloista tutkimusretkeä (muun muassa Burmaan ja Tiibetiin), ja kirjoitti niistä messeviä kuvauksia. Kooste In The Land of The Blue Poppies on toimitettu useista kirjoista, ja vie lukijan huimapäisille reissuille korkeuksiin kivivyöryjen, myräköiden ja satojen uusien kasvien pariin. Valeunikoiden lisäksi Kingdon-Ward löysi alppiruusuja, esikoita ja katkeroita – yhteensä satoja. Vaikka hengenlähtö oli usein lähellä, mies kuoli lopulta sydänkohtaukseen kotipubissa.
Siemeniä sinivaleunikoista tuotiin Edinburgiin jo 1895, mutta sen viljelyssä ei onnistuttu. Siinä missä vuorikiipeilijä Malloryn päämäärä oli vuoren valloitus, kasvitieteilijä Kingdon-Ward etsi kasveja ja laati karttoja Burmassa, Assamissa ja Tiibetissä. Valeunikoita hän arveli helpoksi kasviksi puutarhoihin, mikä ei ihan pitänyt paikkaansa. Perenna on lyhytikäinen, ja monet lajikkeet monokarppisia eli kuolevat kukittuaan. Ilmastokin on muuttunut sen verran, että valeunikoiden kasvattaminen ei onnistu kuin harvoissa maissa: liian kuuma on pahasta, kuivuuskin tappaa. Hyde Parkiin kaavailtiin joskus valtavia valeunikkoistutuksia, kiitos kasvin ensiesittelyn 1926 Chelsean Flower Show´ssa. Haaveeksi jäi!
Blue poppy on kuitenkin Edinburgin nimikkokasvi, mikä tekee kaupungista valkkarientusiastin unelmakohteen. Oi! Pariisikin voisi sellainen olla ainakin sillä perusteella, että tiettävästi aivan ensimmäiset valeunikon siemenet lähetettiin kasvitieteilijä-jesuiitta Delavayn toimesta Ranskaan 1890-luvulla, jossa se nimettiinkin: Meconopsis betonifolia. Delavay toimitti käsittämättömät 200 000 kasvinäytettä Pariisin luonnonhistorialliseen museoon, ja osa paketeista avattiin vasta kymmeniä vuosia miehen kuoleman jälkeen. (Miehen nimi elää monen kasvin nimessä edelleen.)
Meconopsis horridula.
Satsi erilaisia valeunikoita on itämässä, ja niiden kanssa on nyt oltava huolellinen. Jos ne pääsevät kuivumaan, ei ensi kesänä ole odotettavissa mitään. Tämä kesä on ollut yhtä kärsimystä valkkareille, ja lehdet mustuivat kuumuuden vuoksi. (Näin kävi myös Butchartin puutarhassa Vancouverinsaarella.) 33 asteen kelissä näitä perennoja olisi viilennettävä. Taimivauvojen joukossa on viittä lajiketta, ja ehkä ne ensi vuonna kukkivat, siis jos lehtiruusukkeet selviävät talvesta. Näitä riittää annettavaksi myös ystäville, pienokaisia on yhteensä viitisenkymmentä. Lajikkeet ovat sekoitus erikoisuuksia, ja saatu alppikasvien siemenkerhosta maailmalta. Valkkarin tunnistaa siitä, että jo aivan vauvavaiheessa niiden lehdet ja varret ovat pörheän karvan peitossa. Mukana saattaa olla jopa muutama M. sinomaculata, se on uusimpia lajikkeita valkkariperheessä.
Ihmiskunnan valeunikkokirjallisuus ei muuten vie paljon tilaa, mutta kuvan kaksi kirjaa sinne pääsee ilman muuta. Valkkarisyndroomasta kärsiville mitä terapeuttisinta luettavaa. Oireet ovat selvät, mutta hoitotasapaino löydettävissä - aivan kotikonstein! Siihen kuuluu muun muassa se, ettei anna näiden kasviparkojen kuukahtaa kuumuuteen, vaan pitää ne hellästi (vesi)letkuruokinnassa.
Comments