Ei ole blogistia saatu vieläkään sisätiloihin. Tontilta sen nähtiin poistuneen ja lähetti sitten valokuvia retkiltään jostain Raaseporin suunnalta. Ei tämä ole mitään kunnon tontun elämää, kun saa kantaa huolta vuosikymmenestä toiseen, eikä tässä iässä (298 vuotta) oikein jaksaisi kortteeria vaihtaa. Syksy se tulee joskus tontun elämään myös. Ei näytä huolettavan tämän talon emäntää, että kolme tonttua kärvistelee rikkinäisissä sukissa ja riipii puolukoita ja ensipakkasten tainnuttamia sieniä lähimetsästä, kun ei muutakaan ole.
Yhtä kuvaa lukuun ottamatta päivityksen kuvat ovat siis emäntäni syysretkeltä jonkun ystävän luota. Emäntä sanoi palaavansa vain sillä ehdolla, että kirjoitan jotakin ja että ehdottomasti ryyditän tekstin valokuvin. Sopii toivoa, että eukko pian palaa, sillä asiat ovat täällä kotona aivan rempallaan. Kaksi muuta tonttua ovat liian laiskoja hakemaan puita, eikä kukaan meistä osaa käyttää pesukonetta eikä jaksa kiikuttaa kompostiämpäriä ulos. (Ja mitä kastelukannujen roikottamiseen tulee, niin ei onnistu kukkien kastelukaan.)
Entä Mörönperän syystyöt? Täysin levällään. Kaikista puutarhapuuhista on kotitontut vapautettu onneksi jo ennen isovihaa. Tänne huusholliinhan jouduin aivan sattumoisin, kun hyppäsin evakkoreestä 1939. Asuttuani erään mökin saunassa muutin sitten keväällä suuren männyn juurakon alla olevaan hylättyyn ketunkoloon tälle samalle tontille. Leppoisaa siellä olikin siihen asti, kunnes otin kollegat Tunkelon ja Jaatisen alivuokralaisiksi. Heidän edellinen asumuksensa paloi, vaikka luulen että laiskuuden takia heidät laitettiin tien päälle. Muuan ystävällinen hevonen opasti tontut tänne, alakuvassa on muuten hänen kaukainen sukulaisensa, joka asian kertoi juurta jaksaen.
Seurasi melkein 50 lokoisaa, tarmokasta vuotta. Mutta heti 1980-luvulla alkoivat taas muutokset: tältä tontilta katosivat lehmät ja sitä myöten tuore maito. Samassa rytäkässä nousi mäen päälle niin ruma talo, että rukoilin salaman iskua aamusta iltaan. Sitten se iskikin, tosin vain läheiseen kuuseen, mutta siinä myräkässä sortui oman pesäkoloni katto ja loukkasin polveni ja olkapääni. Makasin puolirampana kuukausia, luulin Ison Tontun jo hakevan minut Ikuiseen Luolastoon. Tunkelon ja Jaatisen kunniaksi on sanottava, että he hoitivat minua sen minkä nukkumiseltaan ja toikkaroinneiltaan ehtivät.
Uudenkarheaan taloon muutti se reppana, joka pilasi pikku hiljaa koko tontin - puutarhalla muka. Niihin aikoihin aloin sairastua kaikkiin niihin vaivoihin, joita kaikki 250-vuotta täyttäneet tontut saavat, ja sen vuoksi pääsin viettämään talvet talossa. Saimme kolmeen tonttuun asua ensin pannuhuoneessa, ja siitä vielä kirjoitan muistelmani. Reviiri laajeni, sillä emäntä liihotteli milloin missäkin, ja oli poissa jopa koko talven. Mikä huithapeli. Silloin me rehellisesti sanottuna valtasimme koko talon, vaikkei tässä murjussa juuri vallattavaa ollut. Pieni se on ja sotkuinen, mutta sentään tulisijoja kaksin kappalein.
Jos ei emäntä pian palaa, niin en voi taata tekeväni päivityksiä hänen puolestaan. Huusholli on sellaisessa sotkussa eteistä ja terassia myöten, että joku voisi tehdä huoli-ilmoituksen meistä tontuista ihan sillä perusteella. Päälle päätteeksi postiauto kiikutti eilen hitonmoisen melko suuren laatikon kukkasipuleita ja kun lähetti näki minut, niin hädissään se peruutti tiilikasaan. (Niitä pihassa riittää, kiveys kun on lienee tekeillä maailman tappiin.) Jos emäntä aikoo muuten saada sipulit multiin, niin kiire tulee. Viime yönä oli jo pakkasta, ja pihan auringonkukat olivat aivan huurussa kuten koko maisema. (Minä otin tämän kuvan vanhalla puhelimella. Copyright vai mikä se nyt onkaan on minun.)
Tällaisen linkin hän vielä lähetti, siellä on kuulemma jokin radiohaastattelu.
Kaikkea hyvää ja lämpimiä sukkia toivottaa
Isohiisi
uuninpankolta
Comments