Vapaasti versoo

Kukkasuutarin blogi

 

Vihertumpun kalenteri 

- ajanlaskun avuksi

Puutarhurin kalenterissa on vain kahdenlaisia päiviä:

Mullantai (ulkopäivä)

Horrostai (sisäpäivä)

Juhlapyhiä saa viettää miten lystää. Ulkotyöpäiviksi katsotaan kaikki päivät, jotka eivät ole sisätyöpäiviä.

Helppoa kuin herneen idättäminen! 

Kirjasta Kukkasillaan (2020)

 
 
 
  • Mari Moro

Peuraton puutarha





Ystäväni pihalla (läntinen Uusimaa) käyvät valkohäntäpeurat (Odocoileus virginianus)

hanakasti taas puutarhan kimppuun. Kun näkee elukan jauhamassa vaikka kuunliljoja, niin raivonpunaa pukkaa pintaan. Ystäväni tekisi mieli heittää talikko nurkkaan, mutta hän on nyt päättänyt rakennuttaa aidat tontin ympärille. Kyse on metsäisestä, aika isosta ja kumpuilevasta tontista, joten aitaaminen ei ole ihan iisiä.


Etelä-Savon alueellakin asustelee peuroja mutta kiitos naapurin jahtipäällikön ja hyvän tiedonkulun, ei elukka ole näille nurkille vielä päässyt pesiytymään. Kerran kylätiellä noin 8 kilometrin päässä olin yhden peuran sellaisen yli, mutta elukka loikki tukinlastauspaikan taakse. Kaikenlaisia uhkia myös puutarhurin arjessa on, niin kuin jokaisen. Vuonna 2010 Suomessa ammuttiin noin 25 000 peuraa, mikä ei ole ihan pieni luku. En itke yhdenkään perään.





Eräs Vermontissa asuva puutarhaystäväni on kertonut, miten valtaisasti peurat ovat siellä lisääntyneet. Metsähakkuita on syytelty. Osavaltio ei ole suuri, ja siellä on vain 630 000 asukasta. Peuroja on noin 150 000! Vermontissa on Lymen tautia enemmän kuin missään muualla Yhdysvalloissa, ja syyksi sanotaan peurat, ne kun kuljettavat punkkeja mukanaan. Paikalliset taimifirmat ovat pakotettuja massiivisiin aitauksiin, ja kotipuutarhureiden on usein yritettävä löytää muita keinoja. Peurojen torjuntaan on kehitelty erilaisia suihkeita. Moni vannoo – kuten ystäväni - halpishajuvesien nimiin, mutta merkkiä pitää vaihtaa parin viikon välein: peurat tottuvat parfyymiin aika nopeasti. Mitä kauheampi halpahallin parfyymi on, sitä tehokkaammin se pelittää. Ei auta osavaltion senaattorin Bernie Sandersin itkukaan tässä peura-asiassa. Metsästysseurat kun ovat ukkoontuneet, ja aseita on lähtökohtaisesti vähemmän kuin muualla. Ainoana ratkaisuna pidetään kalliita ja rumia aitoja, muut ovat vain väliaikaisia, koska populaatio ei vähene.


Sitten on se vaihtoehto, että kasvattaa vain tiettyjä kasveja. Esimerkiksi laventelit, narsissit, unikot, zinnia, värimintut, sormustinkukat tai särkyneetsydämet eivät kelpaa peuroille. Keittiöpuutarhan puolella peurat jättävät rauhaan rakuunan, mintun, sitruunamelissan ja timajami - lista on onneksi aika pitkä.


Vancouverinsaarella peurat ovat kauhea riesa, ja Milnerin puutarhan noin kolmemetrinen aita tarkistetaan viikoittain. (Koska alue on niin suuri eli kymmeniä hehtaareja, voi aina jokin kohta repsottaa vaikka tuulen kaataman puun tai pensaan vuoksi.) Vuokraemäntäni tai siis meidän pihalle nelijalkaiset leukatyöläiset tulevat tämän tästä, ja totta kai naapurin puolelta. (Heillä ei ole puutarhaa.) Yhtenä aamuna viime syyskuussa oli tuuli kaatanut aidantapaisen vihannesmaan ympäriltä, ja kaikki mangoldit ja kaalit oli somasti syöty. Talo on aivan pikku kaupungin keskustassa, ja matkalla kirjastoon, kauppaan tai kahvilaan peurat loikkivat tiellä päivittäin. Kahvilan drive in -jonossa saa huudattaa torvea peuroille, mutta ne ovat ilmeisen kuuroja.





Joinakin päivinä yritin juosta peuran kiinni, huonoin tuloksin. Menin yhden Gordin luo juttusille, hänellä on pitkä kokemus ja tukku niksejä ja lähes 50 vuoden kokemus puutarhatouhuista. Niksejä riitti. Pitäisi sivellä maapähkinävoita folioliuskiin. Kyllä tepsii! Ei tepsinyt. Sitten hankin ritsat ja sangollisen hevoskastanjoita, mutta en jaksanut päivystää kellon ympäri. Raastoin saippuaa koristekasvien alle ja ilmeisen reippaanpuoleisesti. Seuraavana päivänä satoi ja pihassa pomppi aivan pirun puhtaita peuroja! Ne olivat vaahdon peitossa – ja tuoksuivat laventelille. Heitin pyyhkeen kehään. Onneksi eivät olleet itsetehtyjä saippuoita, sillä siinä olisi itku päässyt. Peuraton puutarha on paras!



©2020 by

Mari Mörö / Vapaasti versoo 

www.marimoro.fi