Eilen hämmästelin, miten paljon sammakonkutua on ilmaantunut viime kesänä kaivettuun pikkulampeen. Heilutuin lapiota koko päivän. Tässä äiti-ihmisten ketjussa en ole ensimmäinen, joka raapii puutarhaa - oli mielentila mikä tahansa. Koronamurheet melkein unohtaa, kun myllää pihaa ja antaa tekemisen painon viedä mennessään. (Päivän mittaan sitten sain puhelimessa monta vahvistusta, että asia on näin, myös omalta jälkikasvulta.)
Sitten alkoi illansuussa tuulla Siperiasta ja lämpötila tippui nopeasti. Ja tässä sitä ollaan: tätä kirjoittaessa eli 11.5. on puutarha lumen peitossa. Lunta on enemmän kuin mitä jouluna ja voisi vaikka hakea sukset ja hiihtää pellolla. Etupihan tulppaanit vaikuttivat hiukan lannistuneilta, mutta kyllä ne kestävät.
Päivän mittaan ehdin siirtää kutulammen reunalle jo kevätesikoita (Primula veris), japaninnauhuksia (Ligularia japonica) ja lapinnauhuksia (Ligularia 'Hietala') muutaman erän, ja noista kahdesta nauhuksesta tuo jälkimmäinen kasvaa jopa pariin metriin. Sitten istutin valikoiman eri värisiä lemmikkejä (Myosotis). Näin jo mielessäni, miten mehiläiset, perhoset ja sudenkorennot ruuhkauttavat paikan, tosin ei ihan heti.
Idänunikot (Papaver orientale) ehtivät jo kasvaa vaaksan verran ja eteläseinustalla ylikin, eikä niitä saa takatalvi tuuperruksiin. Sen sijaan kartanopioni (Paeonia x hybrida) näyttää silmin nähden järkyttyneeltä.
Entä miten sammakon kutu selviää? Pitäisikö lammikkoon upottaa jokin sähkövastus? Peittää pressulla ja puhaltaa alle lämmintä ilmaa? Sammakot eivät kuulemma kuole sukupuuttoon, väitti eräs asiasta jyvällä oleva ystäväni. Ne nimittäin tulevat kutemaan taas, joten minun ei kannata huolestua. Kutupuuhat ovat ehkä mieluisia myös muille lajeille, vaikka toisaalta en ole kuullut siitä vedenpitävää todistusta. Sammakoiden kurnutuksesta voinee päätellä kuitenkin jotain, ja pian sitä taas kuullaan lisää.
Comments