Puutarhan valokuvaamisesta (eli harrastajan höpinää)

Updated: Aug 17



Tässä lupaamani postaus puutarhojen valokuvaamisesta. Ja siis ei-ammattilaisen höpinää siitä, miten rakkaus puutarhaan mahdollisesti näkyy kuvattaessa tai jokin ajatus. Tekniikkaan liittyvää nippelitietoa vinkkaavat monet vlogit ja kirjat, sitä on tarjolla harvinaisen vähän. Kuvaan manuaalisäädöin eli ISOt ja muut sävellän pääsääntöisesti kohteen, tunnelman ja sisällön mukaan, eikä niiden perusteella voi päätellä välttämättä mitään.


Olen kuvannut vain kasveja ja puutarhoja vuodesta 2005. Lehtijuttuja kirjoitin puutarha-aiheista yhdessä vaiheessa aika runsaasti, mutta puutarhaan vihkiytyneitä kuvaajia ei juuri ollut tarjolla, ei isoissakaan mediataloissa. (Luontokuvaajia toki on, mutta se on vähän eri asia.) Free-kuvaajat olivat kyllä erittäin päteviä, vaan liikkuivat yleensä päiväsaikaan. Sitten alettiin karsia korvauksista, ja yhtälö hankaloitui.


Keskipäivällä kovassa auringonpasteessa ei mikään puutarha ole yleensä sellainen, että kuvissa olisi fiilistä, ja sitä saa myös toisinaan lehtikuvissa olla. (Eikä kaikki lehdet edes halua fiiliskuvia. Jos selaa alan julkaisuja, voivat kuvat olla kuin studioon olisi raahattu muovikukkasia eli ne on ylikäsitelty. Lukijat eivät pidä näistä kuvapankkien otoksista, hinta selittää niiden suosion.) Kun kuvaus on sovittava hyvissä ajoin - jopa viikkoja etukäteen - ei voi tietää säästä eikä sitä, ovatko tietyt kasvit kukassa lainkaan. Ja koska "kaikki kuvaavat", ei aihepiiristä kirjoittavalle kynnys tarttua kameraan ole korkea. Lapsille suunnatut valokuvakisat kertovat hyvin, missä mennään. Kukin kuvaa eri tarkoituksiin, ja upeat vlogit/blogit (ympäri maailmaa) kuuluvat kuvaajan opintoihin. Kun koronan aikaan on tullut käytyä virtuaalivierailuilla monissa tarhoissa, lumoavimpia ovat yleensä ne aamuvarhain tai iltahämyssä kuvatut pätkät.


Koemielessä kävin läpi erään suuren kuvapankin puutarhakuvia suuret määrät, ja kädet mullassa keskipäivällä kehäkukkien kanssa -näpsyt kovine värimaailmoineen sopivat parhaiten siemenkatalogeihin ja vihertrendillä ratsastavien mitä uskomattomimpien tuotteiden myyntiin. Niissä ei ole fiilistä, ei sellaista mitä puutarhakuvissa pitäisi olla. Tämä ei ole vain oma huomioni, mutta näitä kuvia käytetään aivan eri tarkoituksiin.


* * *


Puutarhakirjojeni kuvat saavat kulkea mukana kokonaisuudessa - taittajalla ja graafikolla on tässä merkittävä rooli. Kun varmuutta tulee, ehkä joka 1500. kuva saattaa onnistua edes auttavasti. Ensimmäisissä puutarhakirjoissani (trilogia nro 1) ei ollut edes vinjettejä, vaikka niitä pyysin. Jälkimmäisessä trilogiassa on aivan erilainen meno, ja onhan tässä kustantajakin vaihtunut ja moni muukin asia muuttunut, myös kirja-alalla.


Puutarhakuvissa saa olla fiilistä, ellei tee oppikirjaa tai tuotekatalogia. Tämän tajusin aika alussa, kun aloin opetella kuvaamista digijärkkärillä. Sittemmin olen käynyt muutaman kurssin ja kysynyt neuvoja ammattilaisilta, mutta oleellisinta on ollut satojen tuntien käyttäminen puutarhassa vain valokuvaamiseen ja vähän sen ajattelemiseen. Alan kirjallisuudesta on ollut apua, ja IGPOTY:n julkaisut tulleet tutuiksi. Suosittelen! Valokuvakirjojen puolella ei suomalaisista kirjoista ole löytynyt puutarhoihin erikoistuneita tekijöitä ruuhkaksi asti. Vaan ei hätää. Posti kantoi muutamassa vuodessa pari metriä. Eräs tietty kirja on ollut ehkä vaikuttavin, enkä voi kiistää sen innoittavaa vaikutusta, samoin tämä ja myös tämä, johon ihastui myös puutarhoja valokuvaava ystäväni Tiina.


Postauksen unikkokuvaa (eka kuva siis) edelsi monta harjoitusräpsyä ja koeajo kameralla vei vuosia. Unikkokuvaan saatu valoilmiö ukkosen jälkeen kesti vain hetken ja tuuli lakkasi juuri hiukan ennen auringonlaskua. Ulkoilmaihmisenä oppii väkisinkin säistä ja valoista, enkä hermostu hyönteisistäkään, en edes nälästä. Havaintoherkkä jos on, niin siitä on suurta apua. Sama näkymä muuttui minuuteissa, ja suurin osa unikoista tuossa vaiheessa jo maan tasalla, ja vain yksi pioniunikko uhmasi kohtaloa - poikittain. Sen olisi voinut myös lavastaa, mutta ei tarvinnut. Tuuria siis tarvitaan myös, sen jatkuvan säähavainnoinnin ja kukkien kanssa seurustelun ohessa. Sadepisarat tuovat tunnelmaa, samoin sumu ja ensilumi tai ensimmäinen pakkasen puraisu silloin, jos esimerkiksi pensaiden lehdet ovat vielä paikallaan. (Ei tapahdu suinkaan joka vuosi, koska ensimmäiset pakkaset saattavat tulla vasta marraskuussa. Niin kutsutusta mätäruskasta ei saa niin paljon irti.)


Ja siitä tulikin mieleen ruskakuva, jonka otin muutama vuosi sitten. Kuva on painettu Kukkasillaan-kirjaan (2020).

Butchartin puutarhassa Vancouverinsaarella kuvattu räpsäys on ehkä paras kaikista kuvistani, eikä vastaavia ole kuin muutama - ja vuosia on kulunut aivan liikaa. Olen hidas oppija! Kuvaa edelsi se, että olin ollut paikalla noin 20 kertaa ja kuvannut paikkaa eri vuoden- ja vuorokaudenaikaan ja eri keleillä. Sitten tuli ruska ja osui upea tihkusade sumuineen, tuuriakin oli mukana: yhtään turistia ei ollut missään. Koska olin vapaaehtoistyössä Butchartilla, pääsin sitten kuvaamaan haravointikeikan jälkeen. Säädin näin: polttoväli 24 mm, ISO 500, ƒ/8, valotusaika 1/20.


Ensivisiitillä en ikinä olisi voinut onnistua, ja kyseisen puutarhan yli satavuotias japanilainen puutarha oli sinä vuonna parhaimmillaan ruskan aikaan. Jo seuraavana päivänä alkoi myräkkä, joka riipi lehdet puista, joten ajoitus meni nappiin aivan vahingossa.


Tätä samaa näkymää olen vuosien mittaan räpsinyt ja saanut 2000 erilaista versiota, osa on otettu suotimien kanssa. Kuvaa ole käsitelty juuri lainkaan, lähinnä vain rajattu, kuten joka kerta on erikseen tehtävä. Joskus sitä tumppukin saa kokea pientä onnistumista. Tällaisia tilaisuuksia ei ole tullut kovin usein eteen, kotimaassa ovat satavuotiaat japanilaiset tarhat aika harvassa, ja sellaista ideaa tässä hain. (Ja taustalla häämöttää Sakuteiki-kirjan ideat, teos on tuhat vuotta sitten kirjoitettu.) Kuten huomaatte, olen melko naiivi, mutta tämä on yksi tapa vältellä kyynisyyttä. Kauneutta on, elämää on, ja tätä settiä on lupa linssin läpi hakea.

Jas tässä sama puutarha kuvattuna noin viikon kuluttua. Tylsää valoa ei voi muuttaa, eikä tässä kuvassa ole mitään hyvää. Sommitelu ei pelasta, kun värimaailma on poissa. Väriä ja lämpöä saisi Photoshopilla eli voisi siirtää lehtiä varisseiden tilalle, vaan en kehtaa.

John Shaw, legendaarinen luontokuvaaja, puki asian näin: "Photoshop doesn't make a bad picture good; it makes a bad picture big."


Ensimmäinen kunnon kamerani (Canonin EOS 5D Mark II) palveli kymmenen vuotta, ja nyt on vastaavanlainen tuoreempi Canon käytössä, eli aika harvoin kameroita ostelen. Objektiiveja hankin 2010-luvulla maltillisen kopallisen ja niiden käyttämistä olen harjoitellut vaihtelevin tuloksin ja eri vuodenaikoina. Etenkin matkoilla on raskasta kalustoa tukala ja aika usein myös turha raahata. (Pelkkä makro painaa turkasen paljon.) Peruslinssillä (Sigma 24-105 mm) pärjää, ja sillä kaikki tämänkin jutun kuvat on otettu, siis joka ikinen.


* * *


Puutarhakuvaukseen saa sisältyä myös paikallista eläinmaailmaa, pitäväthän esimerkiksi perhoset, sammakot, mehiläiset ja linnut paikkaa kotinaan - tai siis se olisi suotavaa. Kaikenlaisten perhosten kuvaaminen on muuten hankalaa. Kukat sentään pysyvät paikallaan siinä, missä ne edellisenä päivänä ovat olleet, vaikka lakastuisivatkin. Myyrän kuvaaminen vaati odottelua, sekään ei saavu paikalle käskystä.

Kuvastahan ei tiedä, miten myyrä on päätynyt tuohon. Minäpä kerron. Raivosin artisokkapenkissä lapion kanssa lokakuun lopussa, ja kolkkasin otuksen vahingossa hengiltä. En ole kuullut vastaavanlaisesta tapauksesta aikaisemmin. Sitten vain raato poseeraamaan, sillä pimeä alkoi tulla ja myyrään iskisi pian kuolonkankeus. Myyrän kallossa on paha murtuma - sori vaan myyrä. Sitä ei kuvassa huomaa, eikä WWF ole vielä lähettänyt laskua.



Entä sitten arkkitehtoniset luomukset? Uudet rakennukset ovat pääsääntöisesti tylsiä ja rumia, sama pätee halpahallien patsaisiin ja teknisiin laitteisiin. Kuvan hyönteishotelli - Lapuan Jokilaakson tarhassa on kuvana huono, koska alkoi sataa ja tuulla, Sain vain tämän yhden kuvan, ja se siitä.


Patinaa ja ruostetta suositaan, koska feikattunakin se kertoo puutarhan tarinaa enemmän kuin hyttysverkko. Etikalla ja ruosteisilla ketjuilla saa uuden laudan näyttämään vanhalta, mikä toki hiukan naurattaa maassa, jossa luulisi parhaat päivänsä nähnyttä puutavaraa olevan melkoiset määrät. Ihmisiä ei pahemmin kuvata, lemmikkejä sitäkin useammin.

Muutama puutarhakuvaaja (kuten Adam Gibbs, (tätä nykyä lähinnä luontokuvaaja) kertoo, että objektiiveilla kikkailu alkaa olla ohi. (Herran uusimmassa videossa sivutaan puutarhakuvaamista ja Butchartin puutarhaa. Kuullaan myös tunnustus: hän kuvasi lähes kaikki puutarhakuvat aukolla f/22.) Hän on piinkova ammattilainen, ja omistaa ties kuinka monta kameraa ja lavallisen kaikkea mahdollista kuvaukseen liittyvää, mutta kuvaa välillä myös pelkällä pokkarilla. (Ja kehuu niitä.) Älykännyn kameroiden ominaisuuksista en tiedä mitään, mutta ei niitä kannata sivuuttaa saati väheksyä. Tässä en kuitenkaan kirjoita niistä sillä ne harvat kuvat jotka olen omalla iPhonella ottanut, eivät ole olleet puutarhakuvia.


Kuvaajat edustavat eri koulukuntia. Osa kikkailee vain kuvankäsittelyohjelmilla ja äärilaitaa edustavat sitten he, jotka haluavat vangita valon kuin Matisse. Joku taas ujuttaa mukaan huumoria, mikä ei ole huono juttu sekään. Kasvien persoonalliset piirteet paljastuvat, jahka niihin tutustuu. Tämän kurpitsakuvan otin 2008 RHS:n syysmessuilla, ja hirmuisen ruuhkan takia oli aikaa erittäin niukasti. En voinut valita kuvauskulmaa, koska ihmisiä tungeksi ympärillä satamäärin. Aivan sattumalta kyykistyin ja tavoitin idean katsoessani linssin läpi, mutta teknisesti ei kuva ole hyvä. Idea sen sijaan on aloittelijalle tyypillinen: kasvit inhimillistetään. (Sitä käytetään jatkuvasti.) Trio Hilpeät!

Suotimista ja filttereistä innostuvat monet, ja niistä haetaan tunnelmia ja lisäsävyjä, toisinaan liioitteluun asti. Kuvankäsittelyohjelmilla kuvaa voi muokata jälkeenpäin lähes loputtomasti, mutta tunnelmaa niillä ei saa. Kotioloissa olen käyttänyt joskus harmaasuotimia kun valo on kova, mutta tietty kukka on saatava kuvatuksi. (Joskus olen rakentanut kuvattavan kohteen ympärille tiipiin vanhoista lakanoista ja rimoista.) Näin on tehtävä etenkin, jos kukka on helakanpunainen, aurinkoa on liikaa ja kukka sulkeutuu jo iltapäivällä.

Kasveja kuvattaessa tarvitaan pitää notkeita polvia, ja usein pitää kumartua maan tasalle. Miten muuten saisi kuvatuksi esimerkiksi timjamia tai maksaruohoja? Ylhäältä kuvatusta kasvikunnan kohteesta tulee helposti tylsä, mutta se tietysti riippuu sommittelusta ja siitä, mitä kaikkea kuvassa on. Kevään ensimmäisiä esikoita kuvattaessa kameran on oltava nilkan korkeudella, kun esimerkiksi jauhoesikko on noin tulitikun mittainen olento. Jalustaa en ehdi aina hakea, vaan tempaisen kameran alle milloin ämpärin, milloin lankun - kiireestä riippuen.

Yksittäiset kasvit kuvataan usein niin, että kohdennus on kukassa ja tausta häivytetään. (Ei onnistu kaikilla objektiiveilla, tämä artikkeli selvittää asiaa.) ) Taustalle voi sitten ripustaa mitä tahansa vihertävän ja luonnollista värimaailmaa edustavan kankaan, koska mikään ei erotu. Syvyysterävyys on osa kuvan estetiikkaa, ja osa kuvasta siis jätetään sumeaksi. Eri kameroilla voi kikkailla vähän eri tavalla ja lisätä sumeutta. Tässä kuvaussessiota kahden kuvan verran ja esimerkki siitä, miten kohdentamalla voi leikkiä ja luoda tunnelmaa. (Tavoittelin tiettyjä impressioita. Yhtälö: f/2.8, ISO 800, 1/60 s. Kuvausajankohta kello 22.05 juhannusaattona.)


Oman pihan yhtä ja samaa paikkaa ja joka vuosi vaihtuvaa kukka- ja värimaailmaa olen harjoitellut kuvaamaan, ja sen vuoksi (ja lukuisten kokeilujen tähden) saa kaltaiseni amatööri paikasta enemmän irti kuin jos olisin läpikulkumatkalla jossain. Kuvaa ehtii myös ajatella eri tavoin, eikä sommittelu tai jonkin asian rajaaminen pois tuota tuskia. Kuvaajat luottavat sommittelussa vanhaan tuttuun kultaiseen leikkaukseen ja pariin muuhun juttuun. Nämä ovat tuttuja asioita useimmille, jos on ollut kuvien kanssa yhtään tekemisissä.

Entäpä kuvattavat kasvit ja tunnelmat sitten? Kaikki puutarhat ovat omanlaisiaan, ja niiden spiritin vainuamista opettelen jatkuvasti. Kukin näkee ja havainnoi tavallaan, ja inho vaikkapa keltaisia kukkasia kohtaan voi tehdä en, ettei niitä halua kuvata. Jos itse jotain inhoan, niin muovia, kuten vaikka kasvin juurella törröttävää nimilappua tai siitä roikkuvaa. Se latistaa kuvan hetkessä.


Karmiininpunaisten kukkasten kuvaaminen on vaikeaa, eikä harrastusta kannata ehkä aloittaa niistä. Heijastuskankaita ja varjostuskikkoja oppii helposti, eikä niihin ei tarvitse käyttää edes rahaa. Folio on toisinaan todella hyvä apu heijastuksessa, ja valkoisen kukan saa eloon (eikä kukka pala niin sanotusti puhki) heijastamalla siihen mustaa, jos ei muuta niin vaikka tummaa takkia. Se mikä pätee Mörönperällä, ei päde muualla.


* * *


Kuvatako vastavaloon, ylhäältä vai alhaalta, automaatilla vai ilman? - Näist' päättää kuvaaja. Bokehiin tutustuminen ja kokeileminen kuuluu harjoituksiin, sillä aika pienin niksein saa kasvikuviin aivan uusia ulottuvuuksia, kuten tässä alla. Kuva ei ole mikään hyvä otos, mutta valon osuuden vuoksi sen tähän laitoin. Taustalla (tai edessä) voi käyttää vaikka valaistuja lasipalloja tai jouluvaloja, koska ne eivät näy tarkasti. (Syväterävyys)

Kasvien aikataulut eivät kunnioita kuvaajan aikatauluja, ja suunnittelu on oikeastaan mahdotonta. Toiset ovat auki lähes yötä päivää, toiset sulkeutuvat heti kohta auettuaan ja niinkin käy, että kukka katoaa tuholaisen iskiessä tai myräkkä vie terälehdet ja sitä myöten toisinaan kuvaajan hermot. Odotin kärsimyskukan kuvaamista kahdeksan vuotta, koska se piti kasvattaa siemenestä. (Näitä kuvia on julkaistu kirjoissani, monet niistä ovat hävinneet arkistoistani.)


Yritin kuvata oman pihan sikuria (Cichorium intybus), sillä sen siniset kukat ovat ihmeellisen sinisiä. Homma ei onnistunut auringon räköttäessä, kas kun sikuri sulkeutuu hyvissä ajoin eli päivällä. Sen aikataulut ovat jotensakin holtittomat, eikä kelloon voi luottaa eikä aina valoonkaan. Sikuri oli Linnén kasvikellossa, ja siellä sen ilmoitettiin sulkeutuvan 11-12 aikoihin. (Ei toimi meidän pihassa.) Valkopallo-ohdake (Echinops sphaerocephalus) on sitten auki jopa rankkasateessa ja sen palveluja käyttävät hyönteiset yötä päivää. Se on helppo kasvi aloittajalle, koska samalla pääsee kuvaamaan pölyttäjiä - niitä kun kyseissä kasvissa riittää. Ja se kunnon sikurikuva on edelleen ottamatta!

Heleä kesäinen kukkapenkki mutta voi - kuvaajan pitää rajata rakennuksen kulma pois. Alkeellinen moka!

* * *

Usein kuva on saatava nopeasti, sillä ehkä puutarhaan on tullut erikoinen perhonen tai jokin valoilmiö viivähtää kukkapenkissä. Silloin on kyse aikaikkunasta, jossa minuutti on pitkä aika. On oltava kalusto käsillä ja tehtävä päätöksiä nopeasti – siis jos ei anna automatiikan hoitaa kaikkea. Itsestäänselvyyksiää, tiedän. Kamera ei roiku kaiken aikaa kaulassa kellään, etenkin jos tekee kädet kurassa töitä, kuten yleensä teen. Joskus tapahtuu ihmeiden ihmetys – kuvattava olento tai ilmiö on paikallaan minuutin tai pari. Klik! Klik! Klik! Siitä saa useampia otoksia, kun filmin herkkyyttä tai valotusaikaa pitää ehkä säätää - mitä luksusta! Mutta sitten kuvaa tutkittaessa huomaa, että kuvassa luikertelee luonnottoman värinen kasteluletku tai paloauton punainen ämpärin kylki näkyy kriittisessä kohdassa, eikä niitä sudita pois kuvankäsittelyohjelmalla. Näitä tulee onneksi vuosi vuodelta vähemmän.


Yksittäisten kasvien kuvaaminen on helpompaa kuin näkymien siitä yksinkertaisesta syystä, että muuttuvia tekijöitä on liikaa. On sitten makuasia, kumpaan satsaa. Toisinaan tunnelman saa parhaiten yhteen ainoaan yksityiskohtaan, ja sen vuoksi on tarkkailtava ja oltava utelias. Katsominen ja näkeminen ovat eri asioita. Se, mitä tarkoitusta varten ja miksi ylipäätään kuvaa, helpottaa kummasti ajattelua, ja sitä kuvaaminen itselleni aika lailla edustaa. Pääsääntöisesti ne ovat muistiinpanoja paikasta, jonka väkersin ja johon olen käyttänyt aikaa neljännesvuosisadan. Joskus teksti syntyy kyytipoikana, joskus ei.


Paitsi että joissakin paikoissa on pysyvyyttä ja historiaa, kuten Rooman lähellä Tivolissa sijaitseva Villa D´Este. Sellupuupöheikön saattaa hetkeksi unohtaa. Tämä kuva on poikkeuksellisesti filtteröity tätä juttua varten, teemana mukamas "romantic". Samasta kuvasta voi tyyliä kikkailla mielin määrin, en jaksa leikkiä juurikaan.


* * *


Kuten sanoin jo alussa, nämä rivit ovat vain sunnuntaikuvaajan horinoita. Herra Gibbs sanoi jossain, että puutarhakuvasta pitäisi pystyä tunnistamaan vuodenaika ja vähintään yksi kasvi, mielellään myös puutarhan syvin olemus, jos sellainen on. Uusista tarhoista saa aika kankeita yleiskuvia, jos vaikka puiden taival on vasta alussa ja multa paistaa kukkapenkeistä. 3-vuotias tammi tai vaaksan mittainen tuija tiputtaa pois yhden oleellisen elementin: ajan ja sen kerrostumat. Koska sekä puutarhakulttuurimme että kasvukausi on lyhyt, ei pitkään kypsyneitä tarhoja ole kovin paljon. BBC:n radioarkistoista nyt jo poistetussa alan spesiaaliohjelmassa kuvaaja kertoi, ettei vaivaudu kuvaamaan alle satavuotiaita tarhoja. No, niitähän saarivaltiossa riittää enemmän kuin missään muualla, ja yhden elämän voisi elää reissaamalla Yellow Bookin tarhojen lumoissa.

Kuvankäsittelyohjelmista en sano mitään, koska en juuri kikkaile otoksien kanssa kuin paskolliset säädöt Photoshopissa tai Lightroomissa. Vain suht pientä säätöä ja rajausta, koska puutarhakuvaa ei yleensä pelasteta millään ohjelmalla. Vähiten kuvaamisessa kiinnostaa koneen äärellä kyköttäminen ja jälkityö.


Jos katsoo kuvapankkien kasvi- ja puutarhakuvia, niin ne ovat kaikki aika samanlaisia eli tappiinsa käsiteltyjä. Värimaailma voi olla muovinen eli kalsea. Tämänkin blogin tekniikan mukana tulee käyttöoikeus ilmaisiin kuviin, joita tyrkytetään tai oikeastaan ehdotetaan vähän väliä. Niissä on ehkä puutarhateema, mutta mitään muuta niissä ei olekaan. (Samoihin kuviin törmää sitten mainoksissa ja sadoissa blogeissa.) Toki niitä saa käyttää, mutta niissä ei ole tavoitettu sitä, minkä itse koen puutarhojen valokuvaamisessa oleelliseksi. Joo, ja se on sitten jollain toisella kaiketi jotain aivan muuta!


* * *


Digiarkistoja on monilta ammattilaisiltakin kadonnut tuhatmäärin, koska kovalevy tai jopa kaksi voi lakata toimimasta ja vielä samaan aikaan, ja vanhat arkistot saattavat kadota. Viime vuonna pari ulkoista kovalevyä tuhoutui mystisesti, ja siinä sivussa noin 5000 matkakuvaani. Kovalevyjä tutkittiin kolmessa firmassa, eikä mitään selitystä löytynyt. (Näinä aikoina mokoma harmi vaikuttaa niin pieneltä.) Harrastajalle se ei ole dramaattinen menetys, ammattilaista kirvelisi enemmän. Pilvipalvelujen aikana ei tuollaista pääse enää tapahtumaan.


Puutarhoja kuvaavalla pitäisi olla myös jokin sopimus luontoäidin kanssa siitä, että pilvipalvelu toimittaa jännittäviä valoilmiöitä kuten pilviä ja sumua.Huuruisen linssin tai öljytyn tuorekelmun läpi on otettu muuten monta puutarhakuvaa, ja vastaavia niksejä riittää. Nyt on kiire ulos, sillä hienoinen sumu saapuu pellonlaitaa pitkin, ja mustat salkoruusut panevat tässä näytöksessä parastaan.


Ai niin. Innostus ei ole paha asia missään. Iloa saa olla ja sellainen fiilis, ettei kuvista tule mieleen rikoslehden kansi eikä ämpärimainos.



"A friend of mine, the photographer David Middleton, has an analogy which I shamelessly steal,' John says. 'David says that a bad photograph is a paragraph; a good photograph is a sentence; a great photograph is a phrase.' I think there's a lot to that." John Shaw



74 views0 comments

Recent Posts

See All